Minnan salonki

1800-luvun lopun tieteellinen ihmiskuva

Kaikkein voimakkaimmin ajan psykopatologista ihmiskuvaa ilmentää Canthin novelli Lääkäri, joka ilmestyi sanomalehti Pohjalaisessa jatkokertomuksena vuodenvaihteessa 1891−92. Canthin Kootuista teoksista novelli puuttuu, joten se on jäänyt tuntemattomaksi. Se kuitenkin antaa Canthin tuotantoon tärkeitä tulkinnan avaimia ja korostaa, kuinka tietoisesti Canth kirjoitti tuotantonsa osaksi eurooppalaista naturalismia.

Lääkäri-novellin päähenkilö on tohtori Hammar, joka muuttaa pienelle paikkakunnalle ja perustaa vastaanoton. Hänen uudenaikaiset diagnoosinsa ja hoitomenetelmänsä ihmetyttävät paikkakuntalaisia. Erityisesti Hammaria kiinnostaa psykologia eli sielutiede. Hoidettuaan menestyksekkäästi pormestarin rouvan hermotautia hän saa potilaikseen kaikki kaupungin hysteeriset ja hermostuneet naiset. ”Ja kuinka paljon [mielen sairauksia] ilmestyikin hänen ympärilleen, kun kerran silmät avautuivat niitä näkemään!” kertoja huudahtaa. Koko aikakautta leimaa Hammarin havaintojen mukaan hermojen heikkous ja levottomuus, josta todistavat
nuo nykyajan yleiset heikkouden tilat: blaseeraus ja pessimismi, tahdon lamauttaminen ja karaktäärin puute toiselta puolen, toiselta taas luonnottomasti kiihoittuneet sukupuolivietit, sokeat uskonnolliset ja poliitilliset intoilemiset, itsekkäisyys, kunnianhimo ja omanvoiton pyynti, jotka lopulta usein veivät hulluuteen ja itsemurhaan.

Hammar ei löydä havainnoilleen lääketieteellistä selitystä, vaikka on vakuuttunut, että kyse on sairaudesta. Hän ryhtyy itse tutkijaksi: ”Hän keräili uusia kokemuksia, milloin siihen vähänkään tilaisuutta sai lääkärintoimensa ulkopuolellakin, vertaili ja veti johtopäätöksiä.” Pian hänen uudenaikaiset ajatuksensa kuitenkin alkavat herättää epäluuloja ja hänen potilaansa kaikkoavat. Hammar luopuu vastaanotostaan ja lähtee ulkomaille, jossa hän antautuu tutkijanuralle.

Canthin aikaan psykologia ja psykiatria olivat vasta kehittyviä tieteenaloja ja uudenaikaiset käsitykset herättivät vastustusta ja paheksuntaa. Pitkään mielisairauksia oli käsitelty moraalisina ongelmina ja jopa syntinä, josta rangaistiin, ei hoidettu. 1800-luvulla myös lääketiede alkoi kiinnostua erilaisista moraalisista poikkeamista, joita se uskoi pystyvänsä hoitamaan, kunhan syiden ja seurausten kausaalinen ketju selvitettäisiin. Ihminen käsitettiin erilaisten synnynnäisten ja hankittujen piirteiden sekä elinolosuhteiden determinoimaksi, sangen mekaaniseksi tuotokseksi. Ihmisen käyttäytyminen oli tämän käsityksen mukaan seurausta hänen temperamentistaan, perimästään, kasvatuksestaan ja jopa elinympäristöstä, maisemasta ja maaperän laadusta.

Kokeellisen lääketieteen tutkimuksen kohteina olivat erityisesti erilaiset moraalin rajojen rikkojat: rikolliset, prostituoidut ja aviorikokseen langenneet. Myös nainen nähtiin kiinnostavana lääketieteellisenä ”ongelmana”, olihan häntä antiikista saakka pidetty poikkeamana normista, joka oli mies. Naisen psyyke käsitettiin paitsi lääketieteellisesti kiinnostavaksi, myös moraalisesti hankalaksi kysymykseksi. Nainen katsottiin miestä alttiimmaksi lankeamiselle, koska hänen psyykensä uskottiin olevan atavistisempi, kehittymättömämpi. Myös sivistymätöntä kansaa pidettiin naisen tavoin atavistisena, eläimellisten viettien ja vaistojen ohjaamana ja helpommin hallitsemattomien intohimojen armoille joutuvana. Rikolliset, kansa ja nainen olivatkin 1800-luvun lopun lääketieteelle kiinnostava tutkimuksen kohde.

Ajan lääketieteeseen nojannut naturalistinen kirjallisuus otti myös aiheekseen moraaliset poikkeamat − rikokset, aviorikokset, petokset, alkoholismin jne. sekä naisen! − ja ryhtyi Zolan mallin mukaan tekemään kokeita kuvitteellisilla henkilöhahmoilla. Kokeellisen romaanin ihanteen mukaisesti kirjailijan tuli ensin tarkkailla todellisuutta ja hankkia tietoa oikeasti tapahtuneista rikoksista ja lankeamisista. Minna Canthkin kävi vankiloissa tapaamassa naisvankeja ja kyseli taustatietoja lääkäreiltä. Esimerkiksi Kuopion piirilääkäri Nylander oli Canthille hyvä tietolähde, sillä hän oli hyvin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja kertoi muun muassa Harjulan köyhäintalon kurjasta tilasta. Tietojen keräämisen jälkeen kirjailijan tuli Zolan mukaan suorittaa koe, jossa hän tarkkaili fiktiivisiä henkilöhahmoja kuvitteellisessa kriisissä, joka niin ikään mukaili todellisuutta. Zola piti itseään ”kokeellisena moralistina”, jonka tehtävänä oli näyttää teoksissaan, kuinka intohimon mekanismit toimivat. Eliel Aspelin kuvailikin Zolaa ”intohimon koneiston tutkijaksi”, joka kuvasi miten intohimot ja halut vaikuttavat yhteiskuntaan ja yksilöön erilaisissa ympäristöissä ja olosuhteissa.

Canthkin pyrki teoksissaan tutkimaan intohimojen vaikutuksia. Hän kuvasi omia kirjallisia pyrkimyksiään maaliskuussa 1888 kirjeessä pastori Elis Bergrothille, kun hän puolustautui tämän kritiikkiä vastaan:
Nykyaikainen romaani pyrkii tutkimaan ihmissielua, oppia ymmärtämään tunteiden ja intohimojen kehityksen, sielun perinnölliset ja muut taipumukset, ulkonaiset olosuhteet, niiden ynnä ruumiinrakennuksen sekä terveyden vaikutusmäärän ja silloin täytyy kosketella milloin minkinlaiseen elämän ilmestymismuotoon.

Bergroth oli pitänyt Canthin Salakarin (1887) henkilöhahmoja epätodellisina ja heidän käytöstään kummallisena. Canth todisteli kirjeessään rakentaneensa teoksen henkilöhahmot juuri todellisten mallien varaan ja käyttäneensä heidän motivoimisessaan ajan psykologian tuntemusta. Canth kuvaa kirjailijan työtä tutkimukseksi aivan Zolan oppien mukaisesti.