Minnan salonki

Naistutkielmia

Useimmat Canthin teokset tarkastelevat naisen psykologiaa. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että Canth oli itse nainen ja naisasianainen, joka halusi nostaa esiin naisen elämän epäkohtia, vaan edellä kuvatusta naturalistisen kirjallisuuden ja ajan lääketieteen kiinnostuksesta juuri naista kohtaan. Myös monet miespuoliset ajan kirjailijat kirjoittivat naistutkielmia, jotka nimettiin tyypillisesti naispäähenkilön nimen mukaan − esimerkiksi Gustave Flaubertin Rouva Bovary (1857), Émile Zolan Thérèse Raquin (1867), Leo Tolstoin Anna Karenina (1875−77), August Strindbergin Neiti Julie (1888) ja Henrik Ibsenin Hedda Gabler (1890). Canthin Työmiehen vaimo, Hanna, Salakari, Agnes ja muut naiskohtalot liittyvät kaikki eurooppalaisen kirjallisuuden naisten elämää ja psyykeä tutkailevaan pyrkimykseen.

Kaksi tuhoutuvaa naista

Työmiehen vaimoa (1885) on pitkään luettu Johannan hahmon kautta naisen alistetun taloudellisen aseman kuvauksena, jonka pyrkimyksenä oli saavuttaa naiselle oikeus omaan omaisuuteen myös avioliitossa. Tämä luenta kuitenkin sivuuttaa näytelmän toisen naispäähenkilön, Homsantuun, joka oli Canthille jopa Johannaa merkityksellisempi hahmo ja jonka osan esitti kantaesityksessä itse tähtinäyttelijä Ida Aalberg. Käsikirjoitusvaiheessa Canth nimitti näytelmää ensin ”Homsantuuksi” ja sitten ”Johannaksi ja Homsantuuksi”, mikä korosti teoksessa olevan kaksi päähenkilöä. Johanna ja Homsantuu ovat tutkielmia kahdesta erilaisesta naistyypistä, he reagoivat Riston kaltoinkohteluun kumpikin oman luonteensa mukaisesti. Johanna alistuu Riston hyväksikäytettäväksi yhteisönsä uskonnollisen painostuksen avulla ja jatkuvan nöyryytyksen hermopaine aiheuttaa hänelle aivopoltteen, johon hän kuolee. Homsantuu puolestaan on puoleksi mustalainen. Hänen verenperintönsä tekee hänet alttiiksi hysterialle, eikä hän kykene hallitsemaan käytöstään, mistä häntä paheksutaan. Voimakas atavistinen viettielämä estää Homsantuuta myös pääsemästä Riston pauloista. Petoksesta huolimatta Homsantuu lankeaa uudelleen suhteeseen naimisissa olevan Riston kanssa, eikä huomaa sokeuttaan, vaikka hänen isoäitinsä Helka koettaa häntä varoittaa. Kun Homsantuu näytelmän loppukohtauksessa heiluu aseen kanssa ja uhkailee Ristoa, arvelee Riston toveri Toppo tytön olevan raskaana, kun tämä ei kykene hillitsemään itseään. Näytelmässä molempien naispäähenkilöiden reaktioita motivoidaan ajan naturalistisen kirjallisuuden käsitysten mukaisesti. Laki ja oikeus, jonka varjolla Risto käyttää hyväksi Johannaa ja Homsantuuta, tuhoaa molemmat naiset, kummankin omalla tavallaan. Johannan ja Homsantuun intohimon mekaniikka on erilainen. Johanna kuolee sosiaalisen painostuksen ja oman nöyryytensä uhrina, Homsantuu puolestaan omien viettiensä ja halujensa tähden.

Nuori tyttö kuin nuppunen

Työmiehen vaimon jälkeen Canth kertoi Kaarlo Bergbomille kirjeessä alkaneensa kirjoittaa laajaa, psykologista romaania. Kyseessä oli nuoren tytön kasvutarina Hanna (1886), joka kuvaa Hannan kehitystä noin neljän vuoden ajan viisitoistavuotiaasta alkaen. Kuvauksen kohteena on siis nuoren tytön puberteetti, murros lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuden kynnykselle. Mensturaation alkaminen oli ajan lääketieteen mukaan hermostollisesti erittäin herkkää aikaa. Toisaalta juuri parinkymmenen ikävuoden tienoo oli tytön elämässä ratkaiseva: hän meni naimisiin, jäi vanhaksi piiaksi tai lankesi viettelyksiin ja tuhosi itsensä.

Canth käyttää Hannan tarinan lomassa runsaasti luontovertauksia. Ensirakkauden huumassa Hanna on kuin kukan nuppu, joka ”verholehdet  painaa alas ja vapaasti silloin kehittyvät kaikki luonnon antamat rikkaudet”. Hanna avautuu rakkauden mahdollisuudelle luonnostaan, kuin kasvi tai eläin kevään houkuttamana, mutta tämä ei riitä, vaan hänen tulisi osata myös romaanien ohjeistama rakkauden kieli ja galanterian säännöt onnistuakseen pariutumisessa. Canth tuokin teoksessaan jatkuvasti esiin sivistyneen yhteiskunnan seurustelutapojen jäykkyyden ja teeskentelyn, joka on vastakkaista luonnollisuudelle. Hanna menettää ensirakkautensa Woldemarin, koska ei ujoutensa tähden kykene vastaamaan tämän rakkaudentunnustukseen tapojen vaatimalla tavalla. Myöhemmin Woldemar kihlaakin Hannan ystävättären Olgan, joka on erityisen taitava sosiaalisten koodien ja pelien taitaja ja edustaa teoksessa Canthin jo ”Tyttäriemme kasvatus” -artikkelissa (Keski-Suomi, 1874) halveksumaa salonkikasvatusta, jonka keskeisiä oppiaineita olivat koketeeraus, viihderomaanit ja muoti.

Canthin Hanna on omaksunut rakkauskäsityksensä Runebergin Hanna-runoelmasta (1836), johon teoksen nimikin viittaa. Karkeimmin hänen idealisminsa törmää todellisuuteen hänen rakastuessaan papiksi opiskelevaan Salmelaan. Hannan rakkaus ja luottamus imartelevat Salmelaa, joka ei kuitenkaan ole Hannan kuvitelmien mukainen ihanteellinen herrasmies. Salmela yrittää vietellä Hannan esiaviolliseen fyysiseen suhteeseen, eikä kihlaa tätä julkisesti vaan haluaa pitää heidän siteensä salassa. Lapsuudenkotiinsa hautautunut Hanna säästää itseään uskollisesti Salmelalle, kun tämä palaa Helsinkiin opiskelemaan, mutta tämä vierailee bordellissa ja kihlaa julkisesti rikkaan serkkunsa, joka tuntee muodin ja ajan koketit seurustelutavat. Kuultuaan kihlauksesta Hanna saa hermoromahduksen ja alkaa hysteerisesti nauraa. Vailla minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä hän hylkää uskonsakin ja vajoaa kivettyneeseen melankoliaan, mistä hän ei enää herää − rakkauden otollinen hetki on mennyt Hannalta ohitse, kukka lakastuu. ”Tuli kesä, kesän jälkeen syksy, sitten talvi ja kevät taas. Luonto vaihteli, mutta Hannan päivät pysyivät entisellään”, Canth kirjoittaa.

Ikävystymistä pakoon

Salakarissa Canth tutkiskeli naimisissa olevan naisen lankeamista aviorikokseen. Alma Karell − joka nimensä mukaan viittaa toiseen lankeavaan naishahmoon, Tolstoin Anna Kareninaan − on hermoherkkä, hysteerinen nuori aviovaimo ja kolmen lapsen äiti, joka on naimisiinmenon jälkeen vetäytynyt seuraelämästä ja omistautunut perheelleen. Hannan tavoin Almaa vaivaa liika ihanteellisuus ja todellisuudesta vieraantuminen, joka ilmenee voimakkaimmin suhteessa rakkauteen. Jo useita vuosia naimisissa ollut Alma kaipaa edelleen mieheltään romanttista huomiota ja on mustasukkainen tämän työlle. Näyttääkseen miehelleen Alma ryhtyy flirttiin Viktor Nymarkin kanssa, joka kannattaa vapaata rakkautta ja harrastaa eroottista ”sporttia”, galanterian ja koketeeramisen peliä, jota hän alkaa Almalle opettaa. Ensin Almaa vain imartelee Nymarkin huomio, mutta pian juhlat, valvominen ja jatkuva viettelypuhe alkavat muuttaa häntä. Hän alkaa tuhlata vaatteisiin ja laiminlyödä lapsiaan, aivan kuten Flaubertin Emma Bovary ryhdyttyään etsimään elämäänsä vaihtelua rakkaussuhteista. Emma Bovarya ja Alma Karellia yhdistää myös halu kuvitella todellisuutta toiseksi kuin se on ja muokata sitä omien toiveidensa mukaiseksi.

Canth kuvaa Alma Karellin joutumista seuraelämän ja Nymarkin viettelyn pauloihin erilaisin hermostollisin merkein. Jo ensimmäiset juhlat aiheuttavat Almalle hermo-oireita. Tanssiaisissa hän on pyörtyä ja aamulla hän herää myöhään, torjuu vauvan luotaan ja jää koketisti makailemaan ja poseeraamaan peilille viettelevissä asennoissa. Alman nopea muutos perheenäidistä vietteleväksi haaveilijaksi johtuu hysteerisestä taipumuksesta, jonka takia hänen hermonsa ovat jatkuvassa ylivirittyneisyyden tilassa ja alttiina intohimoille. Aikalaisarvosteluissa tätä nopeaa muutosta pidettiin epätodellisena ja katsottiin, että Alman kevytmielisyyttä ei riittävästi teoksessa selitetä. Kirjeessä pastori Bergrothille Canth vastaa myös näihin arvosteluihin:
Minkätähden Alma Karell lankee, kysyy Valvoja. Mielestäni sen piti oleman niin päivänselvää. Heikkohermoisuus, joka esiintyy jo ensi sivuilta alkaen, tekee hänen mielentilansa kiihkeäksi, heikontaa tahdonlujuutta ja saattaa hänet hetkisten tunteiden ja himojen valtaan. Ruumiskin jo estää häntä olemasta herrana itsensä ylitse, toisin sanoen, hallitsemasta omaa itseänsä. Seuroissa hermot yhä enemmän ärtyvät, yön valvominen tulee lisäksi, josta kaikesta paha yltyy.

Canth siis motivoi Alman lankeamistarinan ajan lääketieteen käsitysten mukaisesti.  Richard von Krafft-Ebing kuvaa vuonna 1885 ruotsiksi ilmestyneessä hermoterveysoppaassa Om friska och sjuka nerver, kuinka nykyaikainen kaupunkielämä pitää hermot jatkuvassa kiihottuneisuustilassa. Erilaisiin vapaa-ajanviettotapoihin, kuten teatteriin, tansseihin, pelaamiseen, kiihdyttävään musiikkiin ja alkoholin ja tupakan käyttöön tottuneet hermot vaativat jatkuvasti enemmän kiihoketta välttääkseen ikävystymistä. Lopulta mieli ei enää edes siedä rauhoittumista. Näin käy myös Almalle, joka pakenee ikävystymistä yhä syvemmälle Nymarkin tarjoamiin viehätyksiin. Todellisuudesta vieraantunut Alma ei kuitenkaan tajua olevansa tiellä kohti aviorikosta ja kun lopullinen yhtyminen tapahtuu luisteluretkellä vasten Alman tahtoa, palaa hän luhistuneena kotiinsa, jossa hänen ainoa poikansa on symbolisesti sairastunut. Poika kuolee, eikä Alma jaksa kestää syyllisyyttään, vaan saa aivopoltteen ja kuolee itsekin.

Agnesin eksperimentti

Myös Agnesissa (1892) on kaksi naispäähenkilöä, Agnes ja Liisi, joka on teoksen minäkertoja. Minämuoto, Liisin itsereflektio, korostaa tekstin pyrkimystä psyyken tutkimiseen. Liisin kertomuksen kohteena on hänen oma sielunelämänsä ja tunteensa, jotka joutuvat yllättävään myllerrykseen entisen koulutoverin Agnesin vieraillessa paikkakunnalla. Teksti on pintajuoneltaan kolmiodraama, jossa Liisi ja hänen aviomiehensä Antti joutuvat koetteelle maailmaa nähneen Agnesin viettelypelissä. Varsinaisesti Agnesin eksperimentti, koe, on suunnattu Liisiin. Agnesia huvittaa pyrkimys suistaa järkevää ja juurevaa Liisiä tolaltaan. Hän ryhtyy viettelemään Anttia ja jokaisen yrityksen jälkeen hän kiiruhtaa Liisin luokse tarkastamaan, millaisen vaikutuksen on saanut aikaan. Näin kolmiodraama tiivistyykin kahden naisen, kahden vapaus- ja identiteettikäsityksen väliseksi dialogiksi.

Novellin alussa Liisi kuvataan hyvin perhekeskeiseksi, tavalliseksi, joskin herkästi innostuvaksi nuoreksi äidiksi. Antti puolestaan on jöröluonteinen ja jäykkä, eikä lainkaan otolliselta vaikuttava uhri Agnesin viettelylle. Agnes herättää kuitenkin jörön Antinkin huomion taidokkaalla koketeerauksella ja tämä antautuu maailmannaisen vietäväksi. Liisi puolestaan suistuu mustasukkaisuuden passioon, joka yllättää hänet voimallaan. Liisi on nimittäin pitänyt itseään ihmisenä, joka ei herkästi anna intohimojen huumata elämäänsä. Agnesin koe kuitenkin onnistuu ja Liisi huomaa ettei hallitsekaan itseään:
Mikä kummallinen tunne lienee minut äkkiä vallannut, en semmoista vielä koskaan ennen ollut kokenut. Olin aina ollut hiljainen, levollinen, tasainen. Nyt riipaisi minut intohimoinen, outo voima.  

Liisi yllättää myös Antin heittäytymällä tämän kaulaan ja vaatien todisteita tämän rakkaudesta. Antti syyttää Liisiä lapselliseksi ja ihmettelee tämän käytöstä. Liisi nolostuu ja päättää nujertaa intohimonsa: ”Minun täytyi tukehuttaa se tunne, täytyi repiä se itsestäni pois juuria myöten.” Novellin suurin draama tapahtuukin Liisin sielunelämässä, kun hän taistelee mustasukkaisuuden passiotaan vastaan.

Agnes-novellin tarina kietoutuu Liisin sielullisen kehityksen ympärille. Liisi rakentaa kertomuksen kuluessa omaa identiteettiään modernisti sisältäpäin, intohimo aiheuttaa hänelle ”sisällisen ristiriidan”. Konflikti muuttaa Liisiä, hän ikään kuin herää naiiviudestaan ja oppii ymmärtämään intohimojen vaikutuksen ihmiseen. Hän pohtii intohimon vallassa erilaisia ratkaisuja. Hän pelkää Antin hylkäävän perheensä ja hetken ajan hän harkitsee jopa hukuttautumista. Canthin novellissa Epäluulo (1891) Elli hukuttautuukin, koska epäilee miehensä polttaneen heidän kauppansa. Epäluulon passio ajaa Ellin ottamaan itsensä hengiltä ilman, että hän edes selvittää onko hänen epäilyissään perää. Liisi ratkaisee oman kriisinsä toisin. Hän lähtee rohkeasti etsimään Agnesia ja miestään majatalosta, josta hän löytää hyvin toisenlaisen Agnesin kuin tämän seurapiireissä esittämä viehkeä viettelijä. Yksityisessä huoneessaan Agnes on lakastunut ja elämään kyllästynyt, iloton ja piittaamaton dekadentti, joka ei saa nautintoa mistään. Liisi havahtuu ja mustasukkaisuuden intohimo menettää voimansa.

Liisi ja Agnes ryhtyvät keskustelemaan rakkaudesta ja vapaudesta. Osoittautuu, että he edustavat täysin vastakkaisia kantoja. Agnesille rakkaus on viettielämää, jatkuvaa kiihotusta, ja hänelle levollinen jokapäiväisyys merkitsee rakkauden kuolemaa. Liisi puolestaan on perheihminen, joka ei tunne ikävystymistä arjen keskellä. Agnes on egomaanikko, itsekäs halujensa ajama viettiolento, joka ei kykene sopeutumaan normaaliin yhteiskunnalliseen elämään. Hän elää Pietarissa yläluokan prostituoidun maksettua elämää. Teeskentely ja pelien pelaaminen on vienyt häneltä kyvyn tuntea aitoja intohimoja, joita hän kuitenkin sanoo arvostavansa yli kaiken. Omien tunteiden kokemisen sijaan Agnesin elämän suurinta huvia onkin leikkiä toisten ihmisten tunteilla, pyrkiä suistamaan toiset intohimon valtaan. Liisin mustasukkaisuus vaihtuu säälin tunteeseen. Toisin kuin Agnes, jolle korkeinta vapautta on olla juurtumatta mihinkään, Liisi arvostaa arjen mielenrauhan tuomaa sisäistä vapautta. Liisi on sisäisesti Agnesia eheämpi ja aidompi, ja saa pikkukaupunkielämästään enemmän tyydytystä kuin maailmannainen Agnes omasta, näennäisesti vapaasta ja rikkaasta elämästään.

Canthin teoksia on totuttu lukemaan ykskantaan yhteiskunnallisina ja kantaa ottavina tendenssiteoksina. Toisinaan hänen kypsä tuotantonsa on jaettu myös 1880-luvun yhteiskunnalliseen kauteen ja Papin perheestä (1891) alkavaan psykologisempaan kauteen. Tällaisen lukutavan olettamus on, että yhteiskunnallinen ja psykologinen ovat toisilleen vastakkaisia kirjoittamisen tapoja. Canthille yhteiskunnallinen kuitenkin kietoutuu yhteen psykologisen kanssa. Ajan tieteellisen ihmiskuvan inspiroiman kokeellisen ihanteen mukaan henkilöhahmot olivat psykologisia tutkielmia ihmisestä, johon vaikuttivat myös yhteiskunnalliset olosuhteet. Canthin teoksissa yhteiskunnallisuus ilmenee näyttämisen ja kuvaamisen kautta, ei kertomisen tai julistamisen kautta. Henkilöhahmojen kohtalot eivät ole moraliteetteja, vaan kokeellisen moralistin tutkielmia yksilön psykologian ja intohimojen kehityksestä tietyissä yhteiskunnallisissa oloissa.

Canth osoittaa, että yhteiskunnallisia epäkohtia parantamalla voidaan vaikuttaa myös yksityisen ihmisen intohimoihin esimerkiksi kasvatuksen ja koulutuksen kautta sekä arvoja muuttamalla. Hermostuneisuus ei Canthin teoksissa ole vain yksilöiden vaan myös ajan yhteiskunnan ominaisuus. Hänen oman diagnoosinsa mukaan aikakauden sairaalloisuuden taustalla oli liian suuri ristiriita ihanteiden ja todellisuuden välillä. Canthin teokset pyrkivät kuromaan umpeen tätä kuilua näyttämällä lukijoille todellisuuden, jota aikalaiset ihanteellisuuden vallassa pyrkivät väistelemään.

 

Lue lisää:
Minna Maijala: Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (SKS, 2008)

Naistutkielmia