Minnan salonki

Minna Canth ja hermostunut aika

Minna Canthin teosten kertoja tarkastelee henkilöhahmoja kuin lääkäri tai psykiatri. Hän tarkkailee heidän käyttäytymistään, pohtii syitä ja seurauksia sekä tekee diagnooseja. Canthin kirjallisuusihanteena oli uutta luonnontieteellistä maailmankuvaa ilmentävä naturalistinen kokeellinen romaani, jossa kirjailija tekee henkilöhahmoilla psykologisen kokeen kerättyään ensin teostaan varten materiaalia todellisuudesta. Canth keräsi aineistoa esimerkiksi käymällä mielisairaalassa ja vankilassa tapaamassa kärsiviä ihmisiä. Teostensa taustaksi hän luki runsaasti ajan lääketieteellistä ja psykiatrista kirjallisuutta.

1800-luvun lopulla oltiin erityisen kiinnostuneita erilaisista psykologisista ongelmista ja poikkeamista. Psykiatria oli lääketieteen alana vasta kehittymässä, ja sen uusimmista teorioista ja käsityksistä kerrottiin jopa tavallisissa sanomalehdissä. Uuden ihmiskuvan mukaan ihmisen ei katsottu enää määräytyvän pelkästään uskonnollisesti, suhteessa Jumalaan. Mielisairauksia ei enää nähty synnin seurauksena, vaan sairauksina, joiden selvittämiseksi ihmistä oli tarkasteltava mielen ja ruumiin yhteenliittymänä. Mielen sairauksilla saattoi olla ruumiillinen perusta, esimerkiksi alkoholin liikakäyttö nähtiin vaarallisena mielenterveydelle. Toisaalta voimakas mielenliikutus saattoi ajan käsitysten mukaan aiheuttaa myös aivojen tulehdustilan, joka johti jopa kuolemaan.

Mielenkiinto sairauksia ja käyttäytymistä kohtaan ei rajoittunut Canthilla kuitenkaan vain kaunokirjallisuuteen. Hän tarkkaili kiinnostuneena myös läheistensä ja ystäviensä terveyttä, samoin omaa terveyttään. Kirjeissään hän raportoi tiheästi omasta voinnistaan ja erilaisista hoidoista, mitä hän sai. Canthin oma sairaskertomus on kiinnostava paitsi kulttuurihistorialliselta, myös henkilöhistorialliselta kannalta, sillä sen kautta piirtyy esiin toisenlainen kuva aiemman taistelija-Minnan rinnalle. Väsymätön ja sinnikäs yhteiskunnallinen keskustelija ja radikaali naturalistinen kirjailija oli myös herkkä ja melankolinen ihminen, joka pelkäsi murtumista.

Miehensä Ferdinand Canthin kuollessa yllättäen heinäkuussa 1879 Minna Canth oli todennäköisesti juuri saanut tietää odottavansa seitsemättä lastaan. Huoli perheen tulevaisuudesta oli raskas. Hän päätti myydä perheen itse rakentaman talon Jyväskylässä ja muuttaa Kuopioon äitinsä ja veljensä luo ja ottaa hoitaakseen perheen lankakaupan. Kun kuopus Lyyli syntyi helmikuun alussa 1880, perhe pakkasi pian lopun omaisuutensa ja lähti raskaalle rekimatkalle Kuopioon. Lapset selvisivät matkasta hyvin, Canth kirjoittaa ystävättärelleen Jyväskylään, mutta hänelle itselleen matka oli raskas. Toipuminen synnytyksestä oli hidasta. Lisäksi hän kärsi vakavasta mielenterveydellisestä kriisistä, josta nykyisin käytettäisiin todennäköisesti nimitystä synnytyksen jälkeinen masennus tai psykoosi. Canth kuvaa ankaraa ahdistustaan norjalaiselle lehdelle kirjoittamassaan lyhyessä omaelämäkerrassa:
”Lapsen syntymän jälkeen voimani heikkenivät äärimmilleen, elämän taistelu kävi minulle liian vaikeaksi, olin vähällä sortua. Mielenvika läheni uhkaavana. Minut valtasi peloittava sielullinen levottomuus, ja minun oli jo pakko muutamina öinä pyytää palvelijatarta ja vanhempia lapsia pitämään itseäni silmällä, koska ihmeellinen voima väkisinkin tahtoi saada minut ottamaan nuorimman lapseni hengiltä. Vanha persoonallisuus sisässäni taisteli hävitystä vastaan äärimmilleen ja sai vähitellen voiton, mutta jäljelle jäi kiusallinen, vuosia kestänyt hermoheikkous.” (Kannila 1973: 468.)

Miehen kuolemaa ja lapsen syntymää seurannut ilmeisen vakava masennus jätti Canthin elämään pysyvän piirteen. Tästä lähtien hänen kirjeitään värittää korostunut läheisten ja oman terveydentilan seuraaminen, sairausten raportointi ja mielenterveyden lopullisen menettämisen pelko. Canthin kirjeistä hahmottuu sairaskertomus, joka kertoo paitsi hänestä itsestään, myös ajan ihmiskuvasta ja siitä, millaista oli olla naiskirjailija 1800-luvun lopulla.

Teksti: Minna Maijala 2015