Minnan salonki

Hehkuvainen Canth

Minna Canthin kirje Elli Canthille 18.12.1890.

Minna Canthin kirje Elli Canthille 18.12.1890

Viimeinen valokuva Minna Canthista

 

 

Myös aikalaiset kiinnittivät huomiot Minna Canthin hermostuneisuuteen ja diagnosoivat hänen luonnettaan ajan käsitysten mukaisesti. J. H. Erkko kirjoitti Minna Canthista Eero Erkolle 27.6.1886:
”Rva C:n luonteessa on minusta jotakin kuumeen tapaista. Hänessä on paljon lämmintä, joka on kiihtynyt häntä itseään herpaisevaksi ärtyisyydeksi eikä hän voi pidellä asioita muuten kuin intohimoisesti. Häntä vaivaa tuskallinen levottomuus ja välinpitämättömyys kaikesta muka tavallisesta, joka vuorostaan häntä käsittämättä loukkaa. Hän on valmis suoraan puheeseen, mutta ei itse siedä yhtä kernaasti suoraa puhetta, ei ainakaan keltä tahansa. Jollei hän saavuta tasapainoansa, pelkään, että hän kuluttaa kirjallisen työvoimansa taiteilijana.” (SKS, Kia.)

Minna Canth oli jatkuvassa hermostollisesti hektisessä tilassa. Hän seurasi aktiivisesti niin koti- kuin ulkomaisiakin lehtiä, joista useita tilasi kotiinsa, ja luki uutta kirjallisuutta mahdollisimman pian sen ilmestyttyä. Hän pystyi näin seuraamaan eurooppalaista kirjallisuuskeskustelua Kuopiosta käsin liki paremmin kuin Euroopassa matkailleet nuoret mieskollegansa, jotka matkoilta palattuaan hakeutuivat pian Kanttilaan kuulemaan Canthilta uusista aatteista ja ajatuksista. Canthin loputon tiedonnälkä ja kiihtyvä ajankohtaisten keskustelujen, keksintöjen ja tieteellisten käsitysten seuraaminen kuormittivat häntä ja kuluttivat hänen elinvoimiaan. Olihan hänellä kirjallisen työnsä ohessa hoidettavanaan menestyvä kauppaliike.

Hermostunut aika ja ylivirittynyt kiinnostus ajan ilmiöihin ajoivat Canthin uupumuksen partaalle. Vuonna 1888 hän kirjoitti Emilie Bergbomille: ”Ikä kuluu pitkillä askeleilla loppua kohden eikä ole ennättänyt tehdä kuin niin vähäsen. Nuo aivot ja hermot kun kestäisivät! Mutta vastusta ja haittaa niistä on, kun ovat niin heikot nekin.” (Kannila 1973: 329.)

Minna Canth yhdisti kaikki oireensa, niin henkiset kuin fyysisetkin, hermoihinsa. Tämäkin oli ajan lääketieteen mukaista, psykologiset diagnoosit sijoittuivat usein harmaalle alueelle ruumiin ja sielun välille. Vuonna 1890 Canthin kirjoituskäsi kipeytyi ja hän kertoi kirjeessä tyttärelleen Ellille käyvänsä joka päivä lääkärin luona, joka ”galvaniseeraa” hänen kättään (Kannila 1973: 431). Galvanismi tarkoitti sähköhoitoa, jossa sähköä johdettiin lihakseen. Sähköllä uskottiin olevan eloonherättävä voima, aivan kuten Mary Shelleyn romaanissa Frankenstein (1818). Sähköhoito ei kuitenkaan parantanut kättä, vaan Canth valitteli sitä yhä seuraavanakin vuonna ystävättärelleen Olga Salolle: ”Minun käsivarteni ei taaskaan ole oikein voimissaan – se väsyy kun vaan pikkuisenkin kirjoitan – eikä se kuulu olevan muuta kuin hermoheikkoutta lääkärin sanojen mukaan. Sehän se juuri tuskastuttaa, kun ei ole oikein kipeä, eikä kumminkaan saa työtä valmiiksi.” (Kannila 1973: 523.)

Lääkäri tulkitsi siis kirjoituskäden kipeytymisen, mahdollisesti jopa rannetuppitulehduksen tai muun kirjoittajia usein kiusaavan vaivan, hermoista johtuvaksi ja määräsi hoidoksi pidättäytymistä kirjoittamisesta. Ihminen nähtiin ajan käsityksen mukaisesti psykofyysisenä kokonaisuutena, jossa fyysinen ja henkinen vaikuttivat toisiinsa. Diagnooseihin ja hoitomääräyksiin vaikuttivat myös ajan kulttuuriset käsitykset, ja monet kirjoittavat naiset saivat hermovaivojensa takia määräyksen vetäytyä julkisesta elämästä.