Minnan salonki

Minna Canthin uskonnollinen ajattelu

Minna Canthin teokset vaikuttavat nykylukijan silmiin varsin uskonnollisilta, niissä viljellään taajaan uskonnollisia lauseparsia ja monet henkilöhahmot rakentuvat uskonsa kautta. Aikalaiset näkivät Minna Canthin kuitenkin radikaalina uuden maailmankuvan edustajana, joka ironisoi ja pilkkasi uskontoa. Hänen teoksissaan esittämänsä provosoivat ajatukset esimerkiksi eutanasiasta tulkittiin usein kirjaimellisiksi ehdotuksiksi. Canthin kirjailijakollega Robert Kiljander muistelee, kuinka heidän piikansa piti Canthin omaa uskontoa sellaisena, että ”kaikki köyhät tapetaan ja Jumalata ei olekaan”.

Henkilökohtaisessa elämässään uskon kysymykset olivat Canthille kuitenkin hyvin tärkeitä. Hänen rakkaimpia kirjojaan oli Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta, jonka Elias Erkko oli kääntänyt uudelleen häntä varten vuonna 1887. Kirja oli aina hänen yöpöydällään ja hän tutkiskeli sitä yösydännä, jos ei saanut unta. Kempiläinen puhuttelee lukijan sisäistä viisautta ja haastaa ihmisen kehittämään itseään, esimerkiksi välttämään tuhoavia kunnianhimoja, kerskailua ja pikaisia tuomioita toisista. Elias Erkon mukaan teos olikin sielutieteellistä filosofiaa, joka osuu suoraan ”ihmissydämen syvyyksiin”.

Canth pohti uskontoa sekä henkilökohtaisten kokemustensa kannalta että yhteiskunnallisesti. Erityisesti miehensä kuoleman jälkeisenä vaikeana aikana hän pyrki etsimään uskonnosta tukea, mutta ei koskaan saavuttanut Jyväskylän aikaisten ystävättäriensä kaltaista lujaa uskoa. Uuden luonnontieteellisen, kokeellisuutta ja havaittavuutta korostavan maailmankuvan myötä uskonnon ja uskonnollisen kokemuksen merkitys askarrutti häntä yhä enemmän. Toisaalta hän kritisoi ankarasti kirkon uskonnollisen vallan käyttöä, eikä nähnyt kristillisen lähimmäisenrakkauden toteutuvan kirkossa.

Teksti: Minna Maijala 2015