Minnan salonki

Harras epäilijä

Elämänsä viimeisinä vuosina uskonnollinen ja hengellinen kirjallisuus tuli Canthille yhä tärkeämmäksi. Hän tutustui ennakkoluulottomasti myös muihin uskontoihin ja henkisiin ilmiöihin. Hän muun muassa harrasti spiritismiä ja luki teosofiasta ja buddhalaisuudesta. Canthin olikin luonteeltaan ennemmin uskonnollinen etsijä, harras epäilijä. Hänen kirjeistään kumpuaa johdonmukainen vieroksunta aatteellista fanatismia tai uskonnollisia dogmeja kohtaan. Tämä ei silti estänyt häntä käymästä keskustelua myös kirkon edustajien kanssa. Hän tutustui raittiusliikkeen kautta pastori Elis Bergrothiin, joka kävi Kuopiossa esitelmöimässä, ja vaikka he olivat uskonnollisissa kysymyksissä kaukana toisistaan, he pystyivät keskustelemaan asioista kunnioittavassa hengessä ja ystävystyivät. Kun Bergroth antoi Canthin Hannasta (1886) Werner Söderströmille kielteisen lausunnon, jonka perusteella tämä jätti teoksen julkaisematta, Canth vastasi kirjeitse Bergrothille ja kertoi ymmärtävänsä tämän näkökantaa, mutta selitti sitten kärsivällisesti kuinka henkilöhahmojen käyttäytyminen on perusteltavissa.

Kaikki kirkon edustajat eivät kuitenkaan halunneet olla missään tekemisissä Canthin kanssa. Kuopion piispa Gustaf Johanssonin on kerrottu rakennuttaneen itselleen huvilan kauemmaksi kaupungista, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata kadulla Minna Canthia. Johansson oli erityisen sydämistynyt Canthin läheisestä vaikutuksesta kaupungin nuorisoon ja hän otti Oras-piirin iltamat esille pappien ja opettajien valtakunnallisessa kokouksessa. Tämä huvitti Minna Canthia suuresti, sillä hän ei voinut käsittää mistä häntä syytettiin. Papiston keskuudessa Gustaf Johansson oli kuitenkin hyvin arvovaltainen ja kunnioitettu. Hän oli toiminut aiemmin dogmatiikan ja siveysopin professorina sekä raamatunkäännöskomitean johtajana ja kirjoittanut useita teoksia kristillisestä opista. Canthin kuoleman jälkeen vuonna 1899 hänet nimitettiin Turun ja Suomen arkkipiispaksi. 

Huolimatta radikaalista maineestaan Canthin omaa suhdetta uskontoon leimaa kilvoittelu ja pohdinta, ja häntä voidaankin kuvata hartaaksi epäilijäksi. Hän ei koskaan löytänyt lopullista ratkaisua uskon kysymyksiin, mutta hän suhtautui tähän ongelmaan äärimmäisen kunnioittavasti ja tunteikkaasti. Elämänsä viimeisinä aikoina hänen uskonnolliseen epäilyynsä liittyi myös melankolista murhetta siitä, ettei hän voinut jakaa joidenkin ystäviensä järkkymätöntä uskoa. Canthin viimeiset säilyneet kirjeet on osoitettu Flora Wallinille, Jyväskylän aikaiselle ystävättärelle, jonka kanssa tiet olivat erkaantuneet juuri erilaisten maailmankatsomuksellisten ja uskonnollisten arvojen takia. Viimeisinä vuosina Canth kuitenkin elvytti joitakin näistä kadonneista ystävyyksistä. Viisi päivää ennen kuolemaansa, 7.5.1897, Canth lohduttaa Flora Wallinia, joka on juuri menettänyt miehensä, ja kertoo oman vointinsa heikkenemisestä. Samalla hän tunnustaa, kuinka on itse kärsinyt omasta uskonnollisesta epäilystään:
”Yksi todistus siitä, että kärsimys tulee Jumalalta, on se kunnioitus, minkä se herättää ulkopuolella olevissa. Se jota onnettomuus kohtaa lankeaa usein epäilykseen – niin on kumminkin ollut minun laitani. Helpommin olisin kantanut onnettomuuteni elämässä, jos aina olisin ollut täydellisesti vakuutettu siitä, että ne tulivat rakastavalta Isältä eivätkä johtunet kovasta kohtalosta eli sattumuksesta. Kenties sinulla, rakas ystävä, on lujempi usko, ja onnellinen olet, jos niin on.” (Kannilta 1973: 703.)

 

Lähteet

Minna Maijala: Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (SKS, 2008)
Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth (Otava, 2014)
Helle Kannila (toim.): Minna Canthin kirjeet (SKS, 1973)