Minnan salonki

Kärsimys

Sekä Canthin kirjeissä että teoksissa uskonnollisuus nousee esiin erityisesti kärsimyksen hetkellä. Miehensä kuoleman jälkeen Canth kirjoitti ystävättärelleen Anna Liliukselle:
"Varmaankin olet sanomalehdistä jo nähnyt, kuinka kovan ikeen alle Jumala on minua painanut. Nyt tuntuu siltä kuin voimat uupuisivat. Lieneekö Herra mun tykkänään hylännyt, koska Hän armonsa auringon on minulta pimentänyt. Mikä tullee minulle eteen lapsineni – millä niitä kasvatan, millä elätän! Miksi on Jumala niin kova, niin kauhean kova!” (Kannila 1973: 30.)

Hämeenlinnan tyttökoulun rehtori Anna Lilius oli Canthin ystävistä kaikkein uskonnollisimpia ja erityisesti hänelle kirjoittaessaan Canth käyttää uskonnollisia kielikuvia. Kuopioon muuton jälkeen Minna Canth kuitenkin erkaantui Jyväskylän aikaisten ystäviensä uskonnollisesta vaikutuspiiristä ja alkoi tutustua uuteen luonnontieteelliseen maailmankuvaan, joka heijastui voimakkaasti myös hänen teoksiinsa. Uskonnolliset, vanhoilliset ystävät eivät myöskään tahtoneet hyväksyä Canthin uutta julkista uraa kirjailjana, ja niin useat vanhat suhteet katkesivat. Uuden elämänpiirin myötä Canthin elämään tulivat uudet aatteet ja myös uudenlainen suhde uskontoon.

Kysymys kärsimyksestä säilyi kuitenkin yhä Canthin uskonnollisen ajattelun keskiössä. 1880-luvun teoksissa Canth pohtii erityisesti kirkon ja yhteisön uskonnollista valtaa suhteessa inhimilliseen, psykologisesti kuvaamaansa kärsimykseen. Ensimmäisessä realistisessa teoksessaan, Työmiehen vaimo -näytelmässä (1885) Canth kuvaa kahden naisen erilaisia passioita suhteessa kelvottomaan mieheen. Homsantuun passiona eli intohimona on sokea rakkaus, joka estää häntä näkemästä, kuinka Risto vain käyttää häntä hyväkseen. Johannan passio puolestaan on hänen uskontonsa, joka estää häntä nousemasta ja puolustamasta itseään miehensä riistoa vastaan.

Muiden intohimojen tapaan myös uskonnollinen tunne saattoi ajan käsityksen mukaan kehittyä sairaalloiseksi. Tätä nähtiin tapahtuvan erityisesti ajan herätysliikkeissä, jotka levisivät kulovalkean tavoin erityisesti alempien kansanluokkien keskuudessa. Ajan lääketieteessä pidettiin herätysliikkeitä mielenterveyden kannalta hyvin vaarallisina. Niiden katsottiin synnyttävän joukkohysteriaa. Savo-lehdessä kerrottiin vuonna 1888 Nilsiässä levinneestä ”hysteeris-uskonnollisesta ekstaasiepidemiasta”. Myös Canth oli kiinnostunut ilmiöstä, joskin hän puolustaa lahkon jäseniä kirjeessään jyväskyläläiselle ystävälleen Lilli Leinbergille: ”Ns. Hihhuli-lahko on täällä laajalle levinnyt ja sen tunnustajat kuuluvat olevan hiljaisia, vakavamielisiä ja kunnollisia ihmisiä, sekä tosi kristittyjä.” (Kannila 1973: 34). Uskonnollisen tunteen tarkasteleminen fysiologisesta ja hermostollisesta näkökulmasta, psykologisena ilmiönä, heijasteli uutta luonnontieteellistä maailmankuvaa, jonka mukaan kaikki ilmiöt oli selitettävissä havaittavien syy-seuraus-ketjujen kautta.

Työmiehen vaimon Johannalle valkenee jo häissä, kuinka petollinen Risto oikeasti onkaan. Hän haluaa heittää hääkruununsa pois ja irtautua liitosta, jonka hän on juuri solminut. Toiset naiset ryntäävät estämään häntä ja paheksuvat: ”Onneton, näinkö pian sinä pyhän vihkivalasi unhotat?” Johanna on antanut valansa Jumalan edessä ja muut naiset muistuttavat, että valan rikkominen olisi loukkaus Jumalaa kohtaan. Uskonnollinen Johanna nöyrtyy kohtaloonsa. Muut naiset kehottavat häntä jopa pyytämään anteeksi Ristolta, joka lupaa jalomielisesti olla kantamatta Johannalle kaunaa niskoittelun tähden. Sama toistuu pitkin näytelmää. Aina, kun Johanna on lapsineen jättämässä Riston tai pelastautumassa, Leena-Kaisa tai joku muu naishahmo painostaa hänet jäämään uskonnon avulla. Uskonto toimii näytelmässä osana hegemonista järjestelmää, jossa myös laki ja oikeus – joita Homsantuu näytelmän lopussa sanoo ampuvansa – ovat miehen puolella. Siinä missä Homsantuu tuhoutuu Riston puolella olevan lain ja oikeuden avulla, Johannan tuhoaa uskonnollinen kaksinaismoraali. Johanna nöyrtyy kerta toisensa jälkeen hakemaan vikaa itsestään, kunnes lopulta murtuu. ”Pois kruunu, pois! Polttaa – polttaa – polttaa”, hän huutaa viimeisiksi sanoikseen. Kruunu viittaa tässä sekä morsiuskruunuun että kristilliseen, kärsimyksillä kirkastettavaan kruunuun ja Jeesuksen kärsimyksiin. Yhteiskunnallisen vääryyden aiheuttama kärsimys, jota Johanna saa miehensä riiston alla kokea, ei ylennä Johannaa, vaan saa tämän epäilemään Jumalaa.

Canthin novellissa Köyhää kansaa (1886) köyhän perheen äiti Mari taistelee puutetta vastaan ja yrittää saada kerjäämällä ruokaa lapsilleen. Nuorin Hellu-vauva on sairas. Kun vauva kuolee, koska ei saa lääkettä ajoissa, naapurin emäntä sanoo Marille: ”Niin, niin, Mari rukka, herra antoi, herra otti, herran nimi kiitetty olkoon.” Mutta nälästä sekopäinen Mari menettää uskonsa Jumalaan, jonka näkee hylänneen lapsensa, ja tulee hulluksi. Marin luokse kutsutaan pappi ja lääkäri. Papista ei ole apua, hän puhuu ruotsia ja jää köyhälle kansalle etäiseksi. Papin mielestä köyhät ovat itse ansainneet kärsimyksensä, lääkärin mielestä heitä tulisi auttaa. Canth antaa lääkärin pohtia, kuinka eläimiäkin kohdellaan inhimillisemmin ja heidät päästetään kärsimyksistään.

Uskonnon kuvaus liittyy Canthin teoksissa usein valtaan. Erityisesti köyhän kansan kuvauksissa uskonto on vallan väline, jolla kansa saadaan nöyrästi hyväksymään yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus ja jolla tämä epäoikeudenmukaisuus oikeutetaan. Kuten Köyhän kansan pappi lääkärille selittää, Jumala on lähettänyt taudit ja kärsimykset köyhille, eikä hänen tarkoitusperiään voinut tietää: ”Jumala hallitsee maailmaa sillä tavalla, että hän antaa pahan rangaista itseänsä.” Näin tulkittuna uskonto tuki konservatiivista arvomaailmaa ja vei pohjan yhteiskunnallisten muutosten vaatimiselta. Canth kritisoi ankarasti kirkkoa siitä, että se oli unohtanut aidon lähimmäisenrakkauden ja valjastanut uskonnon yhteiskunnallisen vallan välineeksi.

Canthin tuotannossa on useita kuvauksia lapsen kuolinvuoteella valvovista äideistä: Salakarissa (1887), pienessä novellissa Kuoleva lapsi (1887) sekä näytelmässä Kovan onnen lapsia (1888). Myös Kovan onnen lasten Silja toteaa poikansa kuoltua: ”Herra antoi, herra otti, herran nimi kiitetty olkoon.” Kuoleva lapsi -novellin äiti haluaisi rukoilla Eevin kuoleman lähestyessä, mutta ei löydä sanoja. Eevin viimeisen henkäyksen jälkeen hänen äitinsä menee ulos portaille istumaan ja puhkeaa itkuun. ”Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina taivaaseen saakka”, kertoja antaa ristin kajon ja luonnon kauneuden ympäröidä köyhän äidin surun. Vaikka Canth kritisoi kirkon nöyryyden oppia monin tavoin, kuoleman äärellä koettu murhe ja usko ei ironisoidu. Aito uskonnollinen tunne oli Canthille enemmän kuin pelkkää nöyryyttä vallanpitäjiä kohtaan. Erityisesti kärsimyksen hetkellä ihminen kurottaa Canthin teoksissa Jumalaansa kohti. Usein lohtu ei kuitenkaan löydy uskonnollisista fraaseista tai kirkosta, vaan luonnosta.