Minnan salonki

Tolstoi ja ”Hullu suutari”

Wapaiden aatteiden tolstoilaisuutta esittelevässä artikkelissa ”Kristinopin ydin unhotettu” ei mainita kirjoittajaa, mutta todennäköisesti se on Minna Canthin kynästä. Kirjoittajan mukaan Tolstoi on ”kenties ainoa vakava kristinopin julistaja meidän aikanamme”. Tolstoi oli Canthin tavoin pettynyt kirkon opetuksiin, jonka ei kokenut ilmentävän todellista lähimmäisen rakkautta. Kirkko päinvastoin puolusti kuolemanrangaistusta, sotia ja vainoja sekä suvaitsemattomuutta. Opeissaan kirkko oli Tolstoin mielestä selvästi etääntynyt Jeesuksen aidoista opetuksista, joihin hän tahtoi palata.

Tolstoin mukaan kirkon oppi pelastuksesta, viimeisellä tuomiolla kirkastettavasta ”kärsimyksen kruunusta” oli vahingollista taikauskoa, jonka avulla valtaapitävät hallitsivat alistettuja pitämällä nämä nöyrinä. Hän pyrki luomaan tämän sijaan uuden uskonnon, joka perustuisi puhtaasti Jeesuksen opetuksiin. Hän otti lähtökohdaksi Jeesuksen Vuorisaarnan, jonka keskeisenä oppina oli lähimmäisenrakkaus, itsensä kieltäminen ja pahan palkitseminen hyvällä.

Canthin teosten lääkärihahmot tuovat usein esiin tolstoilaisia ajatuksia esimerkiksi siitä, kuinka psyykkisesti sairaita rikollisia tulisi hoitaa, ei rangaista. Hän toi Tolstoin ajatuksia esiin myös näytelmissään Papin perhe (1891) ja Anna Liisa (1895). Kaikkein tolstoilaisin Canthin henkilöhahmoista on kuitenkin Hullu-Suutari-novellin suutari Elias Reteli. Novellin puhtaaksikirjoitettu käsikirjoitus on säilynyt Canthin arkistossa, mutta ei tiedetä, onko sitä koskaan julkaistu, joten se on jäänyt Canth-tutkimuksessa vähälle huomiolle. Hullu-Suutari on kertomus idioottihahmoisesta suutarista, joka toimii hymyillen vasten totunnaisia sosiaalisia sääntöjä.

Hullu-Suutari-novellin minäkertoja lähtee uteliaana tapaamaan suutaria, jota kuulee pilkattavan ja paheksuttavan. Jo lähestyessään taloa hän kuulee, kuinka kaikki ovat suutarin kimpussa. Suutari on tehnyt hyvästä nahasta kengät talon ruotuvaivaiselle, eikä lapsille, kuten on tilattu. Suutarin mielestä tämä on tarvinnut kenkiä kipeämmin. Isännän huutaessa suutari vain hymyilee lempeästi ja ”käy sitä onnellisemman näköiseksi, mitä enemmän hänelle pauhattiin”. Talon emäntä epäilee suutarin olevan ”siveellisesti mielenvikainen” eli kyvytön erottamaan hyvän ja pahan toisistaan. Emännän mielestä suutari pitäisi sulkea mielisairaalaan. Isäntä puolestaan ei hoitaisi suutaria, vaan rankaisisi ja kurittaisi häntä. Kertoja tuntee olonsa epämukavaksi ja miettii, kumpikohan tapauksessa osoitti suurempaa siveellistä mielenvikaisuutta, isäntä vaiko suutari. Suutari herättää hänessä filosofisia ajatuksia kristinopin ja ajan hengen ristiriidasta: arasta omastatunnosta ja herkästä moraalista vaikuttaa yhteiskunnallisessa elämässä olevan pelkkää haittaa. Tapaaminen vahvistaa kertojan jo novellin alussa ilmituoman ajatuksen: ”Olin näet luullut huomanneeni, että wiisaatkin owat joskus hulluja. Nyt arwelin ken takaa, etteiwät hullut puolestaan ole niinikään joskus wiisaita?” Hullu suutari on idioottihahmoinen Jumalan hullu, jonka viaton yksinkertaisuus pidättää asettumasta häntä asettumasta Jumalan yläpuolelle ja kuvittelemasta itse tietävänsä paremmin. Suutari on kuin väärinymmärretty, pilkattu Kristus-hahmo, joka luopuu omasta hyvästään tehdäkseen hyvää kaikkein vähäosaisimmille. Novellin minäkertoja huokaa: ”Ollapa hullu!”

 

Tolstoi ja ”Hullu suutari”