Minnan salonki

Kirjailijanuran kivikkoinen alku

Mäkijärveläiset-kansi

Kauppis-Heikin Mäkijärveläiset-teoksen toinen painos vuodelta 1920.

Heikin esikoisteos ”Tarinoita”-kokoelma ilmestyi Werner Söderströmiltä keväällä 1886 eli Kanttilan myymäläkesää seuraavana keväänä. Canthin lisäksi myös muut, Brofeldtit etunenässä, koettivat saada Heikkiä pontevasti toimeen alalle, joka olisi tuonut Heikin pois korvesta lähemmäksi muita kirjailijakollegoista. Pekka Brofeldt kannatti sitkeästi Kauppis-Heikin opiskelua kansakoulunopettajaseminaarissa, mutta Havun mukaan Heikki ei saanut opiskelupaikkaa, koska ei saanut lääkäriltä terveen papereita. Brofeldtin veljekset ottivat Heikin avukseen myös lehtien toimitukseen, ensin kesällä 1886 Jyväskylään Keski-Suomi-lehteen ja vuotta myöhemmin Kuopioon Savo-lehteen. Syksyllä 1886 Heikki myös viipyi Jyväskylässä seuraten kansakoulunopettajaseminaarin luentoja vaikkakin ilman virallista opinto-oikeutta. Sen jälkeen Heikki työskenteli edelleen määräaikaisena kiertokoulunopettajana ja vakinaistettiin syksyllä 1888.

Heikin ensimmäinen pidempi proosateos Mäkijärveläiset – alaotsikoltaan Kuvaus Savon kansan elämästä ilmestyi Söderströmiltä keväällä 1887. Fennomaanien johtohahmo Agathon Meurman arvosteli teoksen ankarasti Finlandia-lehdessä. Hän kritisoi teosta erityisesti jumalanpilkasta ja letkautti kirjailijassa olevan ”liiaksi renkiä jäljellä” sekä haukkui teoksen kielen. Meurman tuomitsi jyrkästi myös Canthin realistisia teoksia, ja vaikutti Suomalaisen Teatterin johtokunnassa esimerkiksi Canthin Kovan onnen lasten näytäntöjen lakkauttamiseen vuotta myöhemmin. Sekä Aho että Canth ponkaisivat puolustamaan Kauppis-Heikin teosta. Aho julkaisi oman puheenvuoronsa omassa lehdessään Savossa, Minna Canth lähetti omansa toiseen nuorsuomalaisten hallussa olevaan lehteen, Keski-Suomeen. Canthin vastauspuheenvuoro ”Finland ja suomalainen kirjallisuus”, joka julkaistiin 27.8.1887, on samalla myös voimakas pamfletti Canthin omasta kirjallisuuskäsityksestä. Canthin mielestä Meurmanin arvostelu Finlandissa edustaa vanhanaikaista romantiikkia ja tuomitsee Kauppis-Heikin teoksen löyhin perustein edes yrittämättä ymmärtää uutta realistista kirjallisuutta, jota se edustaa. Canthin kuvailee uuden kirjallisuudensuunnan luonnetta seuraavasti:
 - - sen mukaan kun romantiikki menetti voimansa ja realismi astui sijaan, muuttui romaani psykologiaksi, lähestyen niinmuodoin sekä tiedettä että uskontoa. Tiedettä siinä, kun koettaa selittää, miten sisälliset taipumukset ja ulkonaiset suhteet yhdistyen ihmisen toimintaan ja mielentilaan vaikuttavat, uskontoa taas, armahtamatta ilmituoden sen kurjuuden ja pahuuden, jonka ihmissielun syvyyksistä löytää.

Meurmanin reaktion tyypillisyydestä Canth jatkaa:
Luonnollista on, että realistinen kirjallisuus, joka näin ihmisiä ja yhteiskuntaa ruoskii, herättää suurta vihaa, erinomattainkin, kun tarkoitusta ei käsitetä, tunnetaan vaan ruoskan tekemät kivut. Romantiikin aikana oli maailma tottunut siihen, että kirjallisuus sitä huvitti ja mielisteli; se ei kenenkään rauhaa häirinnyt, sillä se maalasi mustan valkoiseksi ja peitteli loan ruusuilla. Kummako siis, että tänlainen muutos aluksi tuntui oudolta.

Canthin suojelevainen asenne Kauppis-Heikkiä vastaan korostuu erityisesti kirjoituksen viimeisessä kappaleessa, jossa hän varoittaa ”sydämettömän ja väärän kritiikin” vaikutuksesta yhdessä kirjailijan ”tukalien olosuhteiden” kanssa ja muistuttaa Aleksis Kiven kohtalosta. ”Ihminen tarvitsee myös hiukan päivänpaistetta ylläpitääkseen voimiaan elämän taistelussa,” toteaa Canth.